Keskenmeno vko 11

Seuraavaksi trigger warning.. Varoitus.. Eteneminen vain omalla vastuulla. Tämä tarina ei ole iloinen eikä nätti.

. 

. 

. 

. 

. 

. 

. 

.

Riivinraudalla oli ollut päänsärkyä ja selkäkipuja. Ruskeaa verta oli tihrustanut toista päivää ja hänestä tuntui, ettei kaikki ollut kunnossa. Kun kipu lisääntyi selässä, Riivinrauta tiesi, ettei kaikki ollut kunnossa. Koska oli ilta hän joutui soittamaan naistenklinikan päivystykseen, josta häntä vain rauhoteltiin ja käskettiin ottamaan särkylääkettä.

Sitten se alkoi.. Veren tulo. Jokaisella sykäyksellä verta valui kuin kupillinen lämmintä vettä olisi kaadettu syliin. Ja se oli hirveää. Riivinrauta ei ollut koskaan nähnyt niin paljon verta tulevan itsestään tai muista ja kivut selässä olivat kovat. Hän soitti uudelleen naistenklinikalle, josta he vihdoin olivat sitä mieltä, että sinne päivystykseen voisi mennä. Autolla tai taksilla suojaten penkkiä pyyhkeellä, jos pelkää että veri kastelee paikat, niin hänelle sanottiin.

Riivinrauta ei lähtenyt päivystykseen, hän ajatteli odottaa, että verentulo vähenisi ja hänen olisi helpompi mennä sairaalaan. Miten vähän hän tiesikään. Sen sijaan, että verentulo olisi vähentynyt, se lisääntyi. Se lisääntyi niin, että verta virta kuin hanasta vettä, joka välillä suljettiin. Ja sitten pahoinvointi. Riivinrauta oli varma, että hän oksentaisi kaiken mitä oli ikinä syönyt ja juonut. Mutta hän ei oksentanut. Sen sijaan hänen keho alkoi työntämään ulos verisiä klimppejä ja kipu yltyi tuskaksi, jollaista ei Riivinrauta ei ollut vielä koskaan kokenut. 

Pahimman tuskan aikana hän alkoi itkemään, sillä hän viimein tajusi mitä koki. Riivinrauta synnytti. Hän ei ollut synnyttänyt kolmea elävää lastaan mutta kuolemaan päätyneen lapsen hän synnytti kokien avautumisvaiheen ja synnytyspoltot. Mutta riivinrauta ei nähnyt sikiötä eikä mitään, mikä olisi muistuttanut ihmistä. Vain veriklimppejä ja paljon verta. Mikään hänen lukemastaan ei valmistanut hänen mieltään sokkiin, jota hän koki siinä tilanteessa tuskien keskellä ja pahoinvoivana.

Mutta ajan kanssa keskenmeno ei helpottanut eikä verentulo lakannut. Keskenmenoa oli jatkunut yli viisi tuntia jatkuvalla verenvuodolla, jonka jälkeen riivinrauta päätti lähteä sairaalaan mutta ei siinä enää onnistunut. Kun hän nousi seisomaan, alkoi korvissa surista ja maailma pimetä, hän oli menettänyt liikaa verta. Joka kerta kun Riivinrauta liikkui, verta vuosi ja häneltä meinasi lähteä taju. Hän yritti taksiin kaksi kertaa ja tilasi jopa taksin alas, mutta se jouduttiin perumaan, sillä Riivinrauta ei päässyt edes ulko-ovelle asti pyörtymättä. Merimieheltä lainatusta verenpainemittarista näkyi, että verenpäineet olivat painuneet liian matalalle. Riivinraudan oli tilattava ambulanssi.

Riivinrautaa nolotti, kun ensihoito tuli hakemaan hänet ja kantoivat tuolissa ambulanssiin. Siellä hänet sidottiin paareille ja lähdettiin päivystykseen. Päivystyksessä verentulo alkoi loppua, kun Riivinraudan oli pakko maata, hän lepäsi. Lopulta hän pääsi lääkärin vastaanotolle, jossa hänet ultrattiin alakautta ja viimeinenkin toivo oli mennyttä. Kohtu oli tyhjä. Lääkäri puhui raskausmateliaalista, joka piti vielä poistaa kohdunsuulta ja sen poisto sattui taas Riivinrautaa, joka alkoi olla puhki. Opetaatio sai hänet taas vuotamaan verta, jolloin iski pahoinvointi ja korvien soiminen. Heistä se oli vain huonoa oloa verestä ja Riivinraudan olisi tehnyt mieli lyödä heitä. Hän sai tablettejä, joiden piti auttaa kohdun tyhjenemisessä ja yö kului säpsähdellen unesta hereille sairaalassa.

Riivinrauta ei saanut taaskaan syödä sairaalassa, jos hänet olisi joutunut nukuttamaan kaavintaan. Näin ei siis tapahtunut ja aamulla hän sai poistumisluvan, koska vuoto oli niukkaa. Hänen verenpaineensa olivat nousseet hiukan ja veriarvot olivat viitearvojen alarajalla. Riivinrauta oli juuri ennen käynyt neuvolalabroissa, joissa kaikki arvot olivat olleet viiterajojen ylärajalla. Se oli peladtanut ehkä Riivinrauhan hengen. Tai siltä ainakin hänestä tuntui. 

Merimies tuli hakemaan hänet sairaalasta ja Riivimrauta vaati, että he pitäisivät kiinni aiemmasta suunnitelmasta. He olivat varanneet hienosta ravintolasta pöydän ja Riivinrauta ei suostunut jäämään kotiin itkemään. Oli heidän hääpäivänsä. 

Hän meikkasi itsensä ja pukeutui juhlavasti. He viettivät ravintolapäivän ja hetkittäin Riivinrauta koki itsensä normaaliksi. Hänellä oli olo kuin hän olisi selvinnyt onnettomuudesta ilman näkyviä vammoja. 

Riivinrauta päätti panna kaiken keskenmenosta kokemansa henkisen tuskan toimintansa energiaksi, sillä hän ei voinut tehdä sitä mitä todella tahtoi, mennä peiton alle ja kuolla. Hänellä oli vastuunsa. Mutta keho ei toivu nopeasti raskauden keskeytymisestä. Kolme päivää sairaslomaa oli aivan liian vähän toimumiseen massiivisesta verenvuodosta. Riivinrauta tunsi kuinka hänen kehonsa oli heikkona ja pyysi lepoa. Hän oli kuitenkin vihainen keholleen ja kohdulle, jotka pettivät hänet ja lapsen, jota Riivinrauta ei koskaan voisi pitää sylissään. Hän lenkkeili, hän jätti syömättä, hän joi alkoholia ja humaltui, kun lapset eivät olleet paikalla. Hän joi kahvia ja enerkiajuomia ja jopa harkitsi tupakanpolton uudelleen aloittamista, sillä viha kehoa kohtaan oli valtava. 

Sitä se oli jopa kuukautta myöhemmin. Koskaan ei Riivinrauta ollut vihannut kehoaan kuin nyt, koska hän pelkäsi että heidän yrittäessä uutta lasta, sama toistuisi uudelleen ja uudelleen. Että Riivinraita olisi liian vanha ja päivänsäde oli ollut viimeinen ehjä munasolu hänen kehossa. Mutta keho toipuu, eikä se välitä rankaisuista, vaan vahvistuu ja pursuaa elinvoimaa, ja finnejä, joita Riivinrauta raapi verille poskiltaan, kaulasta ja rinnasta. Hän luopui pitkistä kynsistä, ettei tekisi suruissaan liian isoa vahinkoa ulkonäölleen. Mutta sitten kun hän oli jo alkamassa roipua, se tapahtui.

 Kuukautiset. Ei mitkään normikuukautiset niukalla verellä vaan taas vettä kaadettiin kupista syliin. Ei yhtä tiheästi kuin keskenmenossa mutta säikyttäen Riivinraudan pahimman kerran. Hän pelkäsi, että tämä oli nyt kohdunrepeämä tai joku muu kammottava syy, miksi hän vuosi kuin viillettynä. Se laukaisi hänen muistonsa keskenmenosta ja Riivinrauta päätti, että kirjaisi kokemuksensa, että ei unohtaisi koskaan kokemaansa.